ELÄKKEET HALLITUKSEN HAMPAISSA

14.2.2010/Seppo Ruotsalainen

Taustaa

Suomessa on viime aikoina käyty jälleen kiivasta keskustelua eläkkeistä. Laineet olivat tuskin ennättäneet laskea vuoden 2005 eläkeuudistuksen jälkeen kun työmarkkinajärjestöissä ja hallituksen piirissä alkoi uudelleen kova vääntö eläkeiästä ja kansalaisten työurista.

Varsinaisen lähtölaukauksen tälle uusimmalle hässäkälle antoi pääministeri Matti Vanhanen, joka vuoden 2009 keväällä, ”Rukan hangilla”, sai kuulemma päähänsä vaatia eläkeiän nostamista nykyisestä 63 vuoden alaikärajasta 65 vuoteen. Maan hallitus ei siis näytä olevan lainkaan tyytyväinen vuoden 2005 eläkeuudistuksessa hyväksyttyyn ja työnantajaleirissäkin aluksi suitsutusta saaneeseen ”joustavaan” eläkeikään, joka nykyisellään vaihtelee 63 ja 68 ikävuoden välillä

Työmarkkinajärjestöt nousivat tuolloin vuosi sitten Vanhasen vaatimusta vastaan ja hallitus joutui perääntymään aikeistaan. Asia ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan työurien pidentämistä pohtimaan asetettiin hetimmiten kaksi työryhmää. Toinen näistä kahdesta oli Eläketurvakeskuksen toimitusjohtajan Jukka Rantalan vetämä eläkeneuvotteluryhmä, jossa työmarkkinajärjestöjen edustajien tuli etsiä keinoja juuri eläkkeelle jäämisiän nostamiseksi ja työurien pidentämiseksi. Tämä ryhmä ajautui sekavissa pyrkimyksissään sittemmin jokseenkin täydelliseen pattitilanteeseen.

Toista ryhmää veti Elinkeinoelämän Keskusliiton (EK) toimitusjohtaja Jukka Ahtela ja tämän ryhmän tehtävä oli pohtia työurien pidentämistä työkyvyn edistämiseen, koulutukseen ja työhyvinvointiin liittyvien näkökohtien suunnalta. Ryhmän kerrottiin päässeen omassa keskuudessaan yksimielisyyteen, mutta se mistä yksimielisyyteen päästiin oli loppujen lopuksi jokseenkin vähäistä. Ahtelan työryhmän ehdotukset todettiin jo syntyessään vanhentuneiksi ja joiltakin osin (pyrkiessään suosimaan työvoimaa muiden väestöryhmien kustannuksella terveydenhuollossa) jopa kansalaisten oikeustajun vastaisiksi.

Molempien edellä mainittujen työryhmien toimeksianto päättyi kuluvan vuoden tammikuun lopussa.


Mistä tässä väännössä on kysymys?

Tuo on aiheellinen kysymys jo pelkästään siksi, että koko ajan on ollut jokseenkin epäselvää, miten työnantajapuolen mielestä eläkeikää pitäisi nostaa ja työuria pidentää. Syksyllä 2009 EK:n toimitusjohtaja Leif Fagernäs lausui, että Suomen julkisen talouden ongelmat ratkeaisivat, jos eläkeikä olisi sama kuin muissa Pohjoismaissa eli 67 vuotta. EK:n lakiasiainjohtaja Lasse Laatunen on puolestaan ollut erityisesti 63 vuoden alaikärajan kimpussa. Hänen mukaansa eläkkeelle pääsisi 63-vuotiaana vain, jos työura olisi 40 vuoden mittainen. Palkansaajajärjestöt ovat perustellusti tyrmänneet Laatusen kaavailut. Eläketyöryhmien tavoite kiteytyi pyrkimykseksi nostaa eläkkeellesiirtymisikää nykyisestä 59,4 (joka todellisuudessa on jo nyt 59.8) vuodesta kolmella vuodella vuoteen 2025 mennessä.

Eläkeiän mekaaninen nosto ei ratkaise työurien pituutta

Eläkeiän mekaaninen nostoyritys kompastuu siihen, että kun ihminen ei jaksa, niin hän ei jaksa. Eläketurvakeskuksen johtaja Hannu Uusitalokin myönsi äskettäin (Helsingin Sanomat 20.12.09, vieraskynä), että vanhuuseläkeiän nosto kahdella vuodella eli takaisin 65 ikävuoteen vaikuttaisi todelliseen eläkkeellesiirtymisikään vain puolisen vuotta.

Samassa kirjoituksessaan Uusitalo muistuttaa, että suomalaisten työurat ovat jo nyt kolme vuotta pidempiä kuin muissa EU-maissa keskimäärin. Työurien pituuden osalta muut pohjoismaat ovat kylläkin Suomea edellä, mikä johtuu toisaalta suuresta työttömyydestämme ja toisaalta siitä, että Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa osa-aikatyötä tekevien osuus on paljon suurempi kuin meillä.

Työnantajapuolen tavoitteiden epäloogisuus ja suoranainen järjettömyys tuleekin esiin siinä, että samalla kun he vaativat työurien pidentämistä, he vaativat myös mm. osa-aikaeläkkeen lakkauttamista, siis sen elementin lakkauttamista, joka kaikkien tutkimusten mukaan on yksi tehokkaimmista työurien pidentämiskeinoista.
Työnantajapuoli ylitti valtuutensa

Huolestuttavaa on, että työnantajapuoli ei tyytynyt edes työryhmän varsinaiseen toimeksiantoon eli eläkeikä- ja työurakysymyksen pohdiskeluun, vaan alkoi esittää yhä tiukempia vaatimuksia koko eläkejärjestelmän heikentämisen suuntaan. Rantalan työryhmän jäsenen, SAK:n projektipäällikön Kaija Kallisen mukaan ”työnantajat hakevat vain eläkeleikkauksia, eivätkä pitäydy työryhmän alkuperäisessä tavoitteessa” (Helsingin Sanomat 22.1.10). Työnantajapuoli on vaatinut tiukasti mm. ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivistä luopumista eli ns. eläkeputken tukkeamista ikääntyneiltä työttömiltä.

Työnantaja yrittää heikentää eläkeläisten asemaa entisestään

Koko tämän hässäkän taustalla on ilmeisesti työnantajapuolen pyrkimys sekoittaa eläkepolitiikan kortit uudelleen itselleen mahdollisimman edullisella tavalla. Asia on nimittäin niin, että jo vuoden 2005 eläkeuudistukseen sisältyi palkansaajien kannalta aikaisempaan nähden merkittäviä heikennyksiä ja elementtejä, jotka eivät ainakaan houkuttele työntekijöitä lyhentämään työuriaan, vaan monessa tapauksessa suorastaan pakottavat jatkamaan niitä.

Tuollainen pakkoelementti on moneen kertaan parjattu ns. taitettu indeksi, jonka mukaan eläkkeitä tarkistettaessa niitä korotetaan 80-prosenttisesti hintakehityksen ja vain 20-prosenttisesti ansiokehityksen mukaan. Tämä pakottaa monet jatkamaan työelämässä yli voimiensa, sillä eläkkeen lähtötaso on hyvin yleisesti matala ja sen ostovoima heikkenee palkkoihin verrattuna eläkkeellä ollessa pelottavan nopeasti.

Toinen nykyisen eläkejärjestelmän sisältämä ja työuraa väkisin pidentämään pyrkivä elementti on ns. elinaikakerroin, joka tulee vaikuttamaan rankasti ja raa’asti erityisesti 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden henkilöiden tuleviin eläkkeisiin. Nykyisen eläkejärjestelmän suunnittelijat ovat puolustelleet elinaikakertoimen aiheuttamaa eläkealenemaa juuri sillä, että työntekijä voi korjata eli kompensoida menetyksen jatkamalla työuraansa eli tekemällä lisää työtä.

Elinaikakerroin on alkanut purra vuoden 2010 alusta ensimmäisenä uhrina olevaan eli vuonna 1948 syntyneiden alkaviin eläkkeisiin noin yhden prosentin alenemalla. Vuonna 1950 syntyneiden alkavista eläkkeistä nipistetään jo kolme prosenttia, mikä Eläketurvakeskuksen laskelmien mukaan voidaan korvata jatkamalla työntekoa neljän kuukauden ajan. Kerroin syö sitten vuosi vuodelta yhä nuorempien ikäluokkien eläkkeitä yhä enemmän niin että vuonna 1980 syntyneiden alkavista eläkkeistä otetaan päältä pois 17 prosenttia, minkä voi korvata tekemällä lisätyötä 25 kuukautta eli runsaat kaksi vuotta.

Ei olla kovin kaukana totuudesta, jos sanotaan, että tässähän on kysymys monessa tapauksessa suoranaisesta pakkotyöjärjestelmästä.

Eläkeikä ei ole kaikille joustava

Niille (Lasse Laatunen ja kumppanit), jotka vaativat nykyisen eläkkeelle pääsyn alaikärajan nostamista 63 vuodesta 65:een, on syytä palauttaa mieliin, että vaikka väitetään, että eläkeikä on joustava 63 ja 68 ikävuoden välillä, niin tämä ei pidä paikkaansa sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka saavat kansaneläkettä ja pientä työeläkettä. Tällaistenkin henkilöiden kohdalla ”joustetaan” kylläkin 65 vuoden ikärajasta alaspäin, mutta se tapahtuu melkoisen kovalla hinnalla.

Jos kansaneläkettä ja pientä työeläkettä saava henkilö jää eläkkeelle ennen 65 vuoden ikää, siis 63-64 - vuotiaana, hänen kansaneläkkeeseensä tehdään pysyvä varhennusvähennys, jonka määrä on 0.4% kuukaudessa eli 4.8 prosenttia vuodessa eläkkeen määrästä. Jos henkilö jää eläkkeelle heti 63 ikävuotta täytettyään, hän menettää lopullisesti kahden vuoden aleneman verran eläkkeestään eli 9.6 prosenttia.

Mainitun käytännön johdosta pienituloiset (erityisesti pienituloiset ikääntyvät naiset, joiden työura on aikoinaan katkeillut lasten syntymän ja muiden perhesyiden takia) eivät katso hevillä voivansa käyttää hyväkseen eläkeuudistuksen lupaamaa ”joustavaa” eläkkeellesiirtymisikää 63 -vuotiaina, vaan joutuvat jatkamaan työuraansa taloudellisen pakon sanelemina ja usein terveytensä kustannuksella.

Lisäksi on syytä muistaa, että pelkkää kansaneläkettä saaville ei 63 vuoden joustovaraa ole lainkaan sallittu , vaan heidän vanhuuseläkeikärajansa on 65 vuotta.

Eläke karttuu epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti

Toimitusjohtaja Rantalan vetämässä eläketyöryhmässä kiisteltiin myös työeläkkeen karttumiskysymyksestä. Vuoden 2005 eläkeuudistuksen mukaan työntekijän eläke karttuu 18 ja 52 ikävuoden välillä 1.5 prosenttia palkasta vuodessa, ikävuosien 53-62 välillä 1.9 prosenttia sekä ikävuosien 63-68 välillä niin sanotulla superkarttumalla eli 4.5 prosenttia vuodessa.

Eläketyöryhmästä tihkuneiden tietojen mukaan työnantajat olisivat nyt vaatimassa 1.5 prosentin karttumaa aina 60 ikävuoteen saakka, 61-62-vuotiaiden kodalla työnantajille ”kelpaisi” kaksi prosenttia vuodessa ja superkarttuman he alentaisivat 4 prosenttiin vuodessa. Palkansaajapuolen kanta työryhmässä näytti pysyvän suunnilleen nykykäytännön mukaisena.

Eläkekarttuman käsittely ja toteuttaminen oli työntekijäpuolelle kitkerää juotavaa jo vuoden 2005 uudistusta valmisteltaessa. Esimerkkinä todettiin, että nuori työntekijä, joka 18-vuotiaana alkaa kartuttaa työeläkettään ja kartuttaa sitä 40 vuotta (mikä esim. fyysisesti raskaissa töissä on tosi pitkä aika) on sen jälkeen vasta 58-vuotias, mutta varmasti monessa tapauksessa valmis eläkkeelle. Hänen eläkkeensä on kuitenkin koko ajan karttunut vain reilusti alle kahden prosentin vuosivauhtia. Mistään superkarttumasta hän ei voi tuolloin eläkkeelle jäädessään tai joutuessaan vielä uneksiakaan.

Sen sijaan edellä mainitun henkilön akateemisesti koulutettu kohtalotoveri voi aloittaa työnteon vasta 28- vuotiaana ja superkarttuma voi palkita hänet viimeisten työvuosien osalta aina 68 vuoden ikään saakka hyvinkin muhkeilla eläkekertymillä ( sitä suuremmilla, mitä suurempi on palkka). Ensiksi mainitulle työn raskaan raatajalle jää monessa tapauksessa vain supereläkkeiden rahoittaminen työeläkevakuutusmaksujen muodossa.

Järjestelmä luo eriarvoisuutta myös eläkeiässä

Superkarttuma tuo oikeastaan osuvasti esiin koko nykyisen työeläkejärjestelmän perusluonteen. Se on hyvätuloisia ja vakinaisen työpaikan omaavia työntekijöitä ja toimihenkilöitä voimakkaasti suosiva ja eriarvoisuutta myös eläkeiässä säilyttävä ja lisäävä järjestelmä. On myönnettävä, että eläkekarttumaa koskevassa kiistassa tunsin ensi alkuun jonkinlaista viehtymystä työnantajan vaatimukseen superkarttuman alentamisesta.

Samalla tekisi vielä jälkikäteenkin mieli kysyä (sama kysymys, jonka kansanedustaja Mikko Kuoppa muistaakseni aikoinaan esitti tämän asian eduskuntakäsittelyssä), eli että kuinka ay-liikkeen ja työväenliikkeen edustajat ovat voineet hyväksyä superkarttuman kaltaisen eriarvoistavan elementin eläkejärjestelmän piiriin.

Tällä hetkellä asia on kuitenkin niin, että työnantajan esitykset myös eläkkeen karttumista koskevassa asiassa tähtäävät kauttaaltaan eläkkeiden leikkaamiseen ja eläketason alentamiseen. Myös superkarttuma on työntekijäpuolen kannalta katsoen saavutettu etu ja jos sen tai muunkaan eläkekarttuman osalta lähdetään lipsumaan, niin tuolle lipsumiselle ei ole takarajaa.

Tämänhetkinen tilanne

Nyt näyttää siltä, että meneillään oleva eläkkeitä koskeva ”puliveivaus” on sotkemassa vuoden 2005 eläkekuvioita vielä entisestään ja vie koko eläkekysymyksen kohti suurta epävarmuutta. Tämän epävarmuuden keskellä on suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtumassa todellinen eläköitymisvyöry ns. suurten ikäluokkien jättäessä työelämän taakseen. Vuoden 2009 aikana eläkeläisten riveihin ilmestyi 80 000 uutta eläkkeensaajaa ja heidän lisäkseen lähes 10 000 osa-aikaeläkeläistä. Vauhti ei tässä suhteessa tule lähivuosina hiljenemään, pikemminkin päinvastoin.

Taustalla on vielä kuumana perunana kysymys mm. eläkesäätiöistä, joiden purkamisten seurauksena eläkejärjestelmästä on vaarassa siirtyä pois peräti miljardi euroa. Eläkkeelle siirtynyt STM:n vakuutusosaton ylijohtaja Tarmo Pukkila on äskettäin antanut haastattelun hälyttävällä otsikolla ”Eläkejärjestelmä ajautuu talouskriisiin” (ESY-tieto 1/2010).

Eläkejärjestelmä saattaa kriisiin ajautuakin, jos siitä poistetaan koottuja eläkevaroja miljardi sinne ja toinen tänne pääoman tarpeita silmällä pitäen. Jo muutaman vuoden ajan on herättänyt huolestumista myös se, että suuret eläkeyhtiöt ovat sijoittaneet eläkevaroja suuremman tuoton toivossa mm. amerikkalaisiin hedge- eli suojarahastoihin, jotka toimivat myös ns. veroparatiiseissa. Pörssikurssien alenemisen johdosta Työeläkevakuuttajat TELAn työeläkevarojen markkina-arvo aleni vuosina 2007-8 useilla miljardeilla euroilla.

Mitä on edessä?

Eläkesäätiöiden purkaminen ja eläkevarojen riskisijoittaminen eivät tunnu huolestuttavan maan hallitusta, joka on ottanut eläkepolitiikan keskeiseksi tavoitteekseen eläkkeiden tason alentamisen ja eläkeiän kohottamisen. Juuri kun kirjoitan näitä rivejä, Kansan radiossa joku naishenkilö kyselee, että mikä idea siinä on, että eläkeikää vaaditaan nostettavaksi samanaikaisesti kun maa on täynnä nuoria työttömiä (Radio Suomi. Kansanradio 14.2.2010). Siinä on kysymysten kysymys, jota pohtimaan ei ole valtiovallan toimesta asetettu ainoatakaan työryhmää.

Mitä edellä puheena olleisiin kahteen eläkeneuvotteluryhmään tulee Vanhasen johtama hallitus ei ole tyytynyt vain seuraamaan niiden toimintaa. Jo silloin kun nuo työryhmät vuosi sitten asetettiin hallitus varasi itselleen mahdollisuuden tarkastella jälkikäteen, ovatko työryhmien esittämät keinot riittäviä. Saatuaan nyt helmikuun alussa käsiinsä työryhmien esittelemät ”tulokset” maan hallitus ei ilmiselvästi ole ollut niihin tyytyväinen.

Hallitus on varannut itselleen kuukauden ajan miettimisaikaa eläketyöryhmien saavuttamien tulosten ”vaikutusarviointien tekemiseen”. Tätä kirjoittaessa tuosta miettimisajasta lienee pari viikkoa jäljellä. Palkansaajien päiden yläpuolella liikkuu kuuluisa Damokleen miekka eli hallitus saattaa toteuttaa uhkauksensa eläkeiän nostamisesta giljotiiniratkaisuna.

Jäisikö Matti Vanhasen viimeiseksi ”uroteoksi” pääministerinä ”työurien pidentäminen” eli eläkeiän alarajan mekaaninen nostaminen väkivaltaisesti hallituksen yksipuolisella päätöksellä? On esitetty arveluja, että hallitus ei tällaiseen ratkaisuyritykseen ryhtyisi eduskuntavaalien läheisyyden vuoksi. Tämän hallituksen kyseessä ollen mikään ei kuitenkaan ole eläkeläisten, palkansaajien ja pienituloisten kohdalla varmaa. Paitsi epävarmuus.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sosiaaliturvan erikoistutkija